historianjeesus.fi

by Tom Holmén

Toinen etsintä

Vaikka ”ei etsintää” -kauden nimityksen osuvuudesta voidaan siis kiistellä, selvästi uusi vaihe tutkimuksessa alkoi 1950-luvun alussa. Yleensä tämä liitetään Ernst Käsemannin (1906-1998) 1953 Marburgissa pitämään esitelmään historian Jeesuksesta. Käsemannin entinen opettaja ja teologisen tutkimuksen suurnimi Rudolf Bultmann (1884-1976) oli ollut sitä mieltä, ettei teologin oikeastaan tarvinnut tietää historian Jeesuksesta kovin paljoa. Itse asiassa Bultmann, joka oli vaikuttanut Wreden jälkeen kukoistukseen nousseen muotohistoriallisen katsantokannan auktoriteettina, oli tullut siihen tulokseen, ettei historian Jeesuksesta voitukaan tietää, ei ainakaan kuten ”Jeesuksen elämä -tutkimuksessa” oli uskottu. Käsemann kääntyi nyt uusille linjoille. Hänen rohkeuttaan alleviivaa paitsi se, että hän piti esitelmänsä muille vanhoille Bultmannin oppilaille (”vanhoille marburgilaisille”), myös se, mitä hänellä oli vastassaan Jeesus-tutkimuksen edellisen vaiheen ja sitä seuranneen redaktiokriittisen ja muotohistoriallisen tutkimuksen saldona: Kaikkien lähteiden perimmältään teologinen lähestymistapa oli tunnustettu. Luulot historiallisesti objektiivisen selonteon löytymisestä Markuksen evankeliumista sen paremmin kuin muualtakaan olivat hälvenneet. Jeesuksesta säilynyt traditio oli alkuseurakunnan julistusta, kerygmaa, ja jokainen evankeliumikirjoittaja oli editoinut sitä teologisten päämääriensä mukaan. Jo kerygmassa Jeesus on nähty ylösnousseena Herrana ja Kristuksena ja hänen opetustaan tulkittu tästä näkökulmasta käsin. Tutkimus oli myös osoittanut, että ennen kiteytymistään evankeliumeihin kerygma Jeesuksesta oli siirtynyt suullisena traditiona alkukristittyjen kirjavassa joukossa. Varhaisin traditio koostui pienistä katkelmista, joita alkukristityt olivat käyttäneet yhteisöidensä eri tilanteissa, harvemmin laajemmista kokonaisuuksista.

Miksi Käsemann lähti tavoittelemaan asiaa, joka silloin näytti paitsi turhalta myös mahdottomalta saavuttaa? Miksi ja miten kysymysten lisäksi on syytä huomioida myös, mitä hän oikeastaan lähti tavoittelemaan.

Käsemann oli pannut merkille, että ylösnousemususkon keskeisyydestä huolimatta alkukristittyjen kerygma oli nimenomaan sanoma Jeesus Nasaretilaisena tunnetusta henkilöstä. Nämä ensimmäiset kristityt pitivät välttämättömänä tuoda esille sen, että korotettu Herra ja Kristus ei ollut mikä tahansa taivaallinen olento, vaan nimenomaan tuo vielä vähän aikaa sitten maanpäällä kävellyt mies, jonka monet olivat tunteneet ja jonka opetusta he olivat kuulleet. He eivät siis väittäneet vain, että maan päällä elänyt Jeesus ja hänen julistuksensa tuli ymmärtää ylösnousemuksen ja pääsiäisen tapahtumien valossa. He myös pitivät kiinni siitä, että ylösnousemusta ja pääsiäisen tapahtumia ei voisi ymmärtää oikein ilman tietoa Jeesuksen maanpäällisestä elämästä. Tämän he kokivat niin tärkeäksi, että kirjoittivat useampiakin kertomuksia Jeesuksen toiminnasta.

Tämän huomion perusteella Käsemann pystyi argumentoimaan, että ymmärtääkseen alkuseurakunnan kerygmaa tutkijankin on tiedettävä jotain Jeesuksen elämästä. Samalla hän pystyi myös toteamaan, että selkeistä teologisista päämääristä huolimatta evankeliumien tarkoituksena on kertoa kerran todella eläneestä ja vaikuttaneesta henkilöstä. Siten niissä on havaittavissa selvä historiallinen kiinnostus, vaikka ei voidakaan puhua pyrkimyksestä objektiiviseen historiankirjoitukseen. Metodisena ratkaisuna Käsemann ehdotti, että pyrittäisiin kriittisesti määrittämään minimijoukko yksittäisiä traditiokatkelmia, jotka varmuudella kertoisivat historian Jeesuksesta. Näiden perusteella historiallisesti luotettavaksi arvioitavan materiaalin määrää voitaisiin mahdollisesti lisätä. Esimerkiksi siitä, miten tällainen kriittisesti seulottu minimi saavutettaisiin, hän otti Markus 7:15 olevat Jeesuksen sanat, ”ei mikään mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen”. Käsemannin mukaan tämä lausuma ei mitenkään voi periytyä ajan juutalaisuudesta, koska se näyttäisi kokonaan kumoavan juutalaisuudessa luovuttamattomana pidetyn eron pyhän ja profaanin välillä. Samoin on nähtävissä, että alkukristitytkin kokivat sanat vaikeiksi ja olisivat tuskin ehdoin tahdoin väittäneet niitä Jeesuksen lausumaksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siten se, että sanat periytyvät Jeesukselta.

Käsemannin luennon seurauksena muutkin Bultmannin vanhat oppilaat innostuivat Jeesus-tutkimuksesta. Liike levisi ja löysi yli suvantokauden (ts. nk. ”ei etsintää” -kauden) jatkuneen Jeesus-tutkimuksen (kuten T.W. Manson, Joachim Jeremias, Charles Dodd ja Werner Georg Kümmel). Schweitzerin ja Wreden (mm.) vaientama tutkimuksen haara oli kuin olikin herännyt unestaan ja veti puoleensa eturivin tutkijoita ympäri maailmaa (esim. Günther Bornkamm, Ferdinand Hahn, Reginald Fuller, Norman Perrin ja James Robinson). ”Jeesuksen elämä -tutkimuksen” perintö kuitenkin muistettiin. Uuden vaiheen tutkimuksesta tuli kriittisempää ja metodisesti tietoisempaa. Tämän mukaisesti ei myöskään enää kurkoteltu mahdottomia, Jeesuksen elämänvaiheiden rekonstruointia tms., vaan tavoitteet pidettiin vaatimattomammalla tasolla. Bornkammin toteaman mukaan kukaan ei enää ollut siinä asemassa, että kirjoittaisi Jeesuksen elämäkerran. Robinson nimesi tutkimusvaiheen ”uudeksi etsinnäksi” (new quest). ”Uuden etsinnän” erääksi keskeiseksi kysymykseksi muodostui se, miten Jeesus erottui aikalaisistaan. Jeesuksen omintakeisuuden selvittäminen koettiin tärkeäksi, koska tämä puolestaan auttoi ymmärtämään alkukristittyjen kerygman erityislaatua ja identiteettiä.

”Uusi etsintä” jäi lyhytaikaiseksi kangistuen jo 1970-luvun alkuvuosina. Syitä on löydettävissä monia, mutta eräs tärkeimmistä kyti pyrkimyksessä löytää kriittisesti varmistettu vähimmäismäärä (critically assured minimum) autenttisia eli historiallisesti luotettaviksi katsottavia yksittäisiä Jeesus-traditioita. Pyrkimys ruokki Wreden aikaista skeptisismiä (suurin osa traditiosta on teologisista motiiveista nousevaa fiktiota) ja söi materiaalia ja tutkijaa. Käsemannin (ja toki monen muun aiemmin) esittämä, myöhemmin kaksinkertaisen erilaisuuden kriteerinä tunnettu periaate sekä varhaisen juutalaisuuden että kristinuskon suhteen erilaiselta näyttävien traditioiden autenttisuudesta kavensi tehokkaasti käytettävissä olevan materiaalin määrää ja monipuolisuutta. Ennen autenttisuuden arviointia tutkijan oli vielä suoriuduttava raskaasta traditiokriittisestä analyysista, jossa tuli ottaa huomioon mm. viimeisin redaktiokriittinen, muotohistoriallinen ja lähdekriittinen tutkimus. Englantilainen Jeesus-tutkija Tom Wright on todennut, että tämä kaikki johti vain kyyneliin, turhautumiseen ja kirjojen täyttymiseen alaviitteistä, ei siihen, että tutkija olisi päässyt lähemmäs kohdettaan historian Jeesusta.

 

Mainokset