Pilatus

Kun Antipaksen veljen Herodes Arkelauksen kuninkuushaaveet raukesivat, Juudeasta tehtiin keisarillinen provinssi ja johtoon asetettiin Roomalainen prefekti (maaherra). Ritarisäätyä edustava Pontius Pilatus oli näistä järjestyksessään viides. Hän ei osoittanut suurtakaan ymmärtämystä juutalaisten tapoja ja käsityksiä kohtaan vaikka asuikin armeijoineen häntä edeltäneiden roomalaisten prefektien tapaan rannikolla sijaitsevassa Kesareassa (näin vältettiin turhaa läsnäoloa pyhässä kaupungissa Jerusalemissa). Pilatuksen prefektiksi nimittänyt keisari Tiberius oli vain muutamaa vuotta aiemmin (19 jKr.) ajanut juutalaisen ”taikauskon” ja ”epäpyhien menojen” harjoittajat pois koko Italiasta. Josefus kertoo kuinka Pilatus jo virkakautensa alkajaisiksi kuin provokaationa kuljetti yöllä salaa roomalaiset tunnusviirit keisarin kuvineen Jerusalemiin. Tätä juutalaiset pitivät jumalanpilkkana. Heitä kerääntyi suuri joukko Kesareaan pyytämään, että Pilatus veisi kuvat pois kaupungista. Juutalaiset asettuivat Pilatuksen palatsin ympärille ja jäivät siihen moneksi päiväksi makaamaan maahan. Tällä kertaa tilanne päättyi onnellisesti, mutta jatkossa ei vältytty verenvuodatukselta. Josefus mainitsee kuolonuhreja vaatineen yhteydenoton, joka aiheutui siitä, että Pilatus oli käyttänyt temppelille varattua korban rahastoa vesijohdon rakentamiseen (Bell. 2.175-177). Luuk. 13.1 taas kertoo Pilatuksen surmanneen joitakin galilealaisia, jotka olivat temppelissä suorittamassa uhria. Pyhitetyn uhriveren ja surmattujen ihmisten saastaisen veren sekaantuminen oli erityisesti juutalaisittain karmaiseva kuvaus (vrt. Spec.Leg. 3.90-91). Mahdollisesti tapaus mainittiin Jeesukselle, jotta kuultaisiin tämän kunnolla arvostelevan Juudean prefektiä (vrt. Luuk. 13.2-3). Kuten tunnettua, myös Jeesus ja Pilatus kohtasivat aikanaan.

Edeltävät, hallitsijoita vähemmän mairittelevat historiat on asetettava perspektiiviin. Antiikin maailmassa valtaapitävien julmuus ja väkivalta oli yleistä. Olennaista oli (roomalaisesta näkökulmasta) palveliko väkivallankäyttö vallankäyttöä. Turha ja aiheeton julmuus ei ollut hallitsijankaan etu, siitä osoituksena esim. Arkelauksen poistaminen. Myös monet roomalaisista Juudean prefekteistä ja prokuraattoreista vaihdettiin, kun asiat eivät heidän brutaaliutensa takia ottaneet sujuakseen. Toisaalta Herodes Suuri varmasti syyllistyi pahempiinkin ylilyönteihin eikä ainoastaan elämänsä loppupuolella, mutta säilytti silti valtansa. Valaiseva on Tacituksen kuvaus käsittelyn alla olevasta ajanjaksosta Palestiinassa. Tacitus mainitsee ongelmista aina Herodeksen poikien valtaannousuun asti. Mutta sitten ”Tiberiuksen aikana kaikki oli rauhallista” (Hist. 5.9). Uusia ongelmia ilmenee Tacituksen kuvauksessa vasta Caligulan (keisarina 37-41 jKr.) aikana, kun tämän patsasta yritetään pystyttää Jerusalemin temppeliin. Kaikkine jännitteineen ja kahnauksineenkin juutalaisten tilanne näytti siis Jeesuksen aikana Roomaan ”rauhalliselta”. Kyseessä oli roomalaisittain melko syrjäinen provinssi, johon ei haluttu uhrata yhtään tarvittua enempää voimavaroja ja huomiota, varsinkin kun Roomaa kohtasivat monenlaiset varteenotettavammat uhat muualta. Ei ihme, että roomalaiset pyrkivät hallitsemaan juutalaisia juutalaisten itsensä avulla. Herodeksen ”puolijuutalainen” suku oli tässä käypä apu. Mutta Juudeassa ja erityisesti Jerusalemissa löytyi toisenlainenkin yhteistyötaho, joka Herodes Arkelauksen syrjäytymisen jälkeen kasvatti merkitystään, nimittäin Luuk. 3.1-2 synkronismin viimeiseksi mainitsemat ylipapit.