4. Julistustoiminta

4.1. Rukous
Juutalaisena miehenä Jeesus oli oppinut juutalaisen rukouksen muodot ja sisällön. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän noudattanut juutalaisia rukoushetkiä ja rukousasentoja. Rukouksen ulkonaiset muodot eivät kuitenkaan näytä olleen Jeesukselle samalla tavalla tärkeitä kuin esim. varhaisille rabbeille. Evankeliumitraditio kertoo Jeesuksen itsensä rukoilleen usein yksin jollakin vuorella.

Ulkonaisia muotoja tärkeämpää Jeesukselle oli rukoilijan sydämen asenne. Näin hän liittyi opetuksessaan Vanhan testamentin profeettojen julistukseen, jossa usein kritisoitiin hurskauselämän ulkokohtaisuutta.

Erityistä Jeesuksen omassa rukouksessa ja rukousopetuksessa verrattuna hänen aikalaistensa rukoukseen oli Jumalan puhuttelu isäksi. Juutalaisessa rukouksessa yleensäkin saatettiin Jumalaa joskus kutsua isäksi. Tämä oli kuitenkin hyvin harvinaista. Jeesus taas näytää rukoillessaan puhutelleen Jumalaa nimenomaan tällä sanalla. Samoin opettamassaan rukouksessa hän neuvoo oppilaitaan aloittamaan rukouksen sanalla ”Isä”. Tämä puhuttelu liittyy Jeesuksen opetukseen siitä, että Jumala vastaa rukouksiin, koska hän on rakastava isä. Erityisesti vertaus nälkäisestä lapsesta, joka pyytää isältään syötävää (Matt. 7.7-1; Luuk. 11.9-13), korostaa Jumalan isänrakkautta rukouksiin vastaamisen perusteena.

4.1.1. Jeesuksen rukous (Isä Meidän)
Isä meidän -rukous on tallentunut evankeliumeihin kahtena toisistaan hieman poikkeavana versiona: Matt. 6.9-13 ja Luuk. 11.2-4. Näistä kahdesta versiosta meidän käyttämämme on lähempänä Matteusta, mutta Luukkaan evankeliumin esittämä on luultavasti lähempänä Jeesuksen opetuslapsilleen alun perin opettamaa rukousta. Jeesuksen opettama rukous alkuperäisimmässä muodossaan lienee ollut kutakuinkin tällainen:

Isä!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.

Isä meidän -rukouksessa Jeesus opettaa seuraajiaan puhuttelemaan Jumalaa yksinkertaisesti isäksi, kuten hän itsekin teki. Jumalan ja Jeesuksen seuraajien suhde on kuin isän suhde lapsiinsa, ja erityisesti rukouksessa tämä läheinen suhde tulee esille.

Rukouksen kaksi ensimmäistä pyyntöä liittyvät eskatologisiin ― siis lopunajallisiin ― seikkoihin. Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnalla ja sen tulemisella oli keskeinen merkitys. Jeesus julisti Jumalan valtakunnan tulleen lähelle. Oikeastaan Jumalan valtakunta oli jo tullut, mutta ei kuitenkaan aivan vielä. Se oli ikään kuin juuri murtautumassa esiin, ja siksi Jeesus antoi seuraajilleen tehtävän odottaa ja rukoilla valtakunnan tulemista. Myös Jumalan nimen pyhittäminen liittyy Jumalan valtakunnan tulemiseen ja lopunajalliseen pelastuksen aikaan.

Vaikka Jeesus julistikin Jumalan valtakunnan tulemista, hän ei ollut välinpitämätön ihmisten ajallisia tarpeita kohtaan. Suuri osa Jeesuksen seuraajista oli köyhiä galilealaisia, joiden jokapäiväisenä huolenaiheena oli ruoan saaminen perheelle. Heille Jeesus opetti Jumalan olevan Isä, joka tietää lastensa tarpeet ja pitää niistä vaarin. Jeesus opetti seuraajiaan myös kertomaan huolensa Jumalalle ja pyytämään häneltä jokapäiväistä leipää. Jokapäiväiseen tarpeisiin kuuluu myös syntien anteeksisaaminen.

4.2. Laki

4.2.1. Yksittäiset lainkohdat

4.2.1.1. Vannominen
Vannomisesta puhuvat perikoopit Matt. 5.33-37 sekä Jaak. kirje 5.12. Jälkimmäisen kohdan ongelmana on, ettei se eksplisiittisesti nimeä Jeesusta opetuksen alkulähteeksi. Monet tutkijat ovat kuitenkin katsoneet kirjoittajan tässä käsittelevän materiaalia, jonka vastaanottajat jo tunsivat Jeesuksen opetuksena (on arvioitu, että kirje sisältää lähes viisikymmentä selvää tai vähemmän selvää epäsuoraa viittausta Jeesus-traditioon). Asia jää epävarmaksi, mutta tutkimuksessa on silti usein kallistuttu pitämään Jaakobin kirjeen kohtaa lähteiden toisena Jeesuksen vannomista koskevan opetuksen esiintymänä. Jos näin on, voidaan opetuksen autenttisuuden puolesta argumentoida moninkertaisen todistuksen kriteeriin vedoten (tässä siis syy siihen, miksi kysymyksellä on keskeistä merkitystä). Argumentti jää joka tapauksessa kohtuullisen heikoksi.

Toisena ja ehkä ratkaisevampana ongelmana on sen arvioiminen, kuinka ehdoton vannomista koskeva kielto on. Matt. 5.34 ja Jaak. kirje 5.12b tuntuvat yksimielisiltä: ”älkää lainkaan vannoko” (Mt.); ”ei mitään (muutakaan) valaa” (Jk.). Kumpikin perikooppi lisäksi kritisoi ajan tapoja välttää varsinaiseksi vannomiseksi laskettavaa kielenkäyttöä (vannominen tuli suorittaa Jumalan nimeen; 5. Moos. kirja 10.20). On vaikea sovittaa tähän joidenkin tutkijoiden ehdotusta siitä, että vannomiskielto koskisi vain tavallisen arkipäiväisen seurustelun yhteydessä tapahtuvaa kommunikointia eikä esim. oikeudessa tapahtuvaa vannomista. Vannomiskiellon absoluuttisena tulkitsemisen puolesta puhuu myös se seikka, ettei varhaisessa kristillisessä kirjallisuudessa osata tehdä kiellosta muunlaisia johtopäätöksiä edes silloin, kun kyseinen tulkinta on aiheuttanut hankaluuksia. Näin on esim. kristillisessä interpolaatiossa 2. Henokin kirjaan (49.2-9) sekä Pseudo-Klementinuksen Homiliassa (3.55.1), joissa vaikeutena on sovittaa vannomiskieltoa siihen tosiasiaan, että Vanhassa testamentissa Jumala itsekin vannoo (esim. 1. Moos. 22.16; Jer. 44.26; Aamos 4.2; Ps. 89.36).

Kun nyt Paavali tuntuisi jakeissa 2. Kor. 1.17-20 osoittavan tietämystä vannomiseen liittyvästä kiellosta, mutta ei suoraan viittaa siiheen eikä muissakaan yhteyksissä epäröi käyttää erilaisia valaformuloita (Room. 9:1; 2. Kor. 11.10-11, 31; 12.19; Gal. 1.20), ja kun tämän lisäksi muutkin Uuden testamentin kirjoittajat näyttäisivät hyväksyvän valan (Luuk. 1.73; Ap.t. 2.30; Hebr. 6.16; 7.20-21; Ilm. 10.5-6), on epätodennäköistä, että vannomisen totaalikielto olisi peräisin varhaiselta kristillisyydeltä. Voidaan päinvastoin todeta, että vannomisen kokonaan kieltävä opetus on sattuvasti yhteensopiva avioerot kokonaan kieltävän Jeesuksen opetuksen kanssa. Toora hyväksyi periaatteessa niin vannomisen kuin avioeronkin, mutta antoi ohjeita siitä, kuinka tällaisissa asioissa  tulee menetellä oikein. Jeesuksen opetuksien mukaan elävä ei tietenkään olisi rikkonut Tooraa vastaan. Sen sijaan Jeesuksen opetuksien perusteella sellainenkin, joka vannoo tai eroaa avioliitosta Tooran osoittamalla oikealla tavalla, tekee väärin.

4.3. Temppeli

4.3.1. Temppeli juutalaisuudessa

4.3.1.1. Keskeisiä teologisia teemoja

4.3.1.1.1. Tuhoutuva temppeli
Temppelin tuhoennustukset olivat juutalaisuudessa kohtuullisen tavallisia jo ennen temppelin tosiasiallista hävitystä vuonna 70 j.Kr. Selvimpiä tunnettuja nimenomaan nk. toisen temppelin tuhoa ennustavia kohtia, jotka voidaan ajoittaa ennen v. 70, ovat 1. Hen. 90.28-29; Sib.or. 3.665; Leev.t. 16.4; Juud.t. 23.3; Prof. 10.10-11; 12.11 sekä Bell. 6.301-309. Jer. 7.1-15 taas olkoon esimerkkinä sellaisista ensimmäisen temppelin tuhosta kertovista ennustuksista, jotka eivät olleet ex eventu.

4.3.2. Tekstit
Jeesuksen suhteesta temppeliin kertovia tekstejä on useampia. Keskeisimmällä sijalla Jeesus-tutkimuksen kannalta ovat Markuksen evankeliumista löytyvät Mark. 11.15-17; 13.1-2 ja 14.58 / Apt. 6.13-14 sekä Q-logion Matt. 23.38-39 / Luukk. 13.35. Kohtien yhteisenä tekijänä voidaan pitäää kriittistä asennetta temppeliä kohtaan. Mark. 13.1-2 ennustaa suoraan temppelin tuhoutumisen, samoin Matt. 23.38-39 / Luukk. 13.35 ennustaa tuhoa, joko temppelille yksistään (todennäköisimmin näin) tai sitten koko Jerusalemille. Kohdassa Mark. 14.58 Jeesuksen ainakin väitetään uhanneen temppelin tuholla. Myös jakeissa Mark. 11.15-17 voidaan nähdä temppelin tuhoennustus.

4.3.2.1. Mark. 13.1-2
Jakeiden Mark. 13.1-2 voidaan nähdä perustuvan pre-markiiniseen traditioon. Kohdassa Luuk. 19.44 löytyvä ”kiveä kiven päälle” -ilmaisu on todennäköisesti peräisin Luukkaan erityislähteestä eikä sitä siksi voi pitää Markuksen introdusoimana. Lisäksi jakeiden Mark. 13.1-2 sekä Mark. 13.3-4 välillä on havaittavissa sauma: jakeissa 1-2 puhuu yksittäinen ja nimetön opetuslapsi, jakeissa 3-4 taas kolme nimeltä mainittua. Mark. 13.1 ei näin ollen todennäköisesti ainakaan kokonaan periydy Markukselta.

4.3.2.2. Mark. 11.15-17
Mark. 11.15-17 on keskeisesti pre-markiininen. Jakeen 15 johdantolauseissa on mahdollisesti Markukselta periytyviä muotoiluja (esim. arkhomai, ”alkaa” on Markuksella erittäin yleinen). Lisäksi on pohdittu olisiko jae 17 Vanhan testamentin viittauksineen jossakin vaiheessa mukaan tullut lisäys. Kovin selviä argumentteja jakeen lisäysluonteen hyväksi ei kuitenkaan ole pystytty esittämään. Olennaista on huomata, että viittaus Jer. 7 tuo mukanaan tuhon ajatuksen. Jae 17 sanomineen olisi näin ongelmitta yhdistettävissä niin ikään tuhoa ennustavaan jakeeseen 15.

4.3.2.3. Mark. 14.58 / Apt. 6.13-14
Jae pohjautuu pre-markiiniseen traditioon (vrt. Apt. 6.13-14). Kuitenkin sen puitteet Markuksen evankeliumissa tekevät siitä sisällöllisesti vaikeatulkintaisen: a) kertojaperspektiivien moninaisuus (Markus kertoo traditiosta, jossa Jeesuksen vastustajat kertovat jostakin, mitä Jeesus olisi sanonut); b) todistuksen leimaaminen vääräksi (on lisäksi kysyttävä, mikä osa todistuksesta oli valheellinen, ”hajotan maahan temppelin”, ”rakennan uuden”, ”rakennan uuden kolmessa päivässä”, vai ”rakennan temppelin, joka ei ole käsin tehty”); c) todistuksia Jeesusta vastaan kuvataan myös ristiriitaisiksi.

Apt. 6.13-14 ei lähinnä tule pitää versiona Mark. 14.58 jakeesta. Muuten olisi selittävä, miksi Luukas ei esittänyt tätä Markuksen traditiota ensin evankeliuminsa Markusta vastaavassa kohdassa (vrt. Matt. 26.59-61) ja uudestaan Stefanoksesta kerrottaessa, kuten hän menettelee esim. teksteissä Luuk. 22.69 → Apt. 7.55-56 ja Luuk. 23.34 → Apt. 7.60. Mark. 14.58 ja Apt. 6.13-14 palautuisivat siis yhteiseen varhaisempaan traditioon. Apt. 6.13-14 mahdollisesti antaa (ainakin Luukas näyttäisi näin ajatelleen) viitteitä tradition Markusta varhaisemmasta muodosta ja kontekstista.

4.3.2.4. Matt. 23.38-39 / Luukk. 13.35
Traditio on ollut Q-lähteessä. Epäselvyys koskee sanaa ”huone”, oikos, joka 1992 raamatunkäännöksessä pureksitaan tulkinnaksi ”temppeli”, vaikka tätä vastaavia sanoja hieron tai (oikeammin) naos ei kumpaakaan tekstissä esiinny. Kysymys kuitenkin on, temppeliäkö oikos tässä tarkoittaa? Siis missä? Q-lähteen konteksti on tavoittamattomissa. Yleensä juutalaisuudessa ”huone” saattoi mm. juuri tähän tyyliin eli Jumalan hylkäystuomiosta puhuttaessa merkitä Jerusalemin kaupunkia kokonaisuudessaan tai sen temppeliä. Selvin referenssi kuitenkin näyttäisi olevan juuri temppeli. Ja joka tapauksessa jos Jerusalem ajatellaan Jumalan hylkäämäksi – ja näin ollen siis pian tuhoutuvaksi – myös temppelin käy huonosti.

4.4. Ihmeet

4.4.1. Eksorkismit

4.4.1.1. Käsitteen taustaa
Käsitys, jonka mukaan ihminen voi olla pahojen henkien (demonien) vallassa on varsin globaali. Kyky operoida tämän ilmiön kanssa kohottaa nk. primitiivissä kulttuureissa usein kyvyn haltijan asemaa. Sama päti Jeesuksen elinympäristössä, 1. vuosisadan Palestiinassa. Juutalainen historioitsija Josefus mainitsee, että taito ajaa pahoja henkiä on ”hyödyllinen ja terveellinen” ja kertoo tapauksen, jossa eksorkisti Eleazar ajaa keisari Vespasianuksen ja tämän armeijan edessä eräästä miehestä pahan hengen.

Tutkijat ovat lähestyneet riivausilmiötä varsin useista lähtökohdista. Vanhempi näkemys piti tapauksia epilepsia-kohtauksina tai tavallisina mielisairauksina. Antropologiseen tutkimukseen tutustumisen myötä ilmiötä on kuitenkin lähestytty hieman eri näkökulmista. On esimerkiksi esitetty, että kyseessä olisi epäsuora poliittinen protesti valtakoneistoa vastaan. Uudempi tutkimus on korostanut kyseessä olevan yksi ns. muuttuneeseen tietoisuuden tilaan (altered state of consciousness) lukeutuva yleisinhimillinen ilmiö, jota tavataan kaikkien uskontojen parista.

4.4.1.2. Jeesus eksorkistina
Tutkimus on nykyään yhtä mieltä siitä, että Jeesus harjoitti eksorkismia eli pahojen henkien ulosajamista. Jeesuksen harjoittamasta eksorkismista kerrotaan sekä Markuksen evankeliumissa (esim. 1:21-28, 5:1-20, 7:24-30, 9:14-29) että Q-lähteessä (esim. Lk 11:14/Mt 9:32-33). Viittauksia eksorkismiin on sekä sanonnoissa (mm. Lk 8:2, Mk 3:22) että kertomuksissa. Myös Johanneksen evankeliumissa viitataan Jeesuksen toimintaa koskien samankaltaisiin syytöksiin kuin synoptisissa evankeliumeissa. Näiden syytösten mukaan Jeesus toimi riivaajien päämiehen Beelsebulin voimalla.

Jeesusta pidettiin ilmeisestikin poikkeuksellisen menestyksekkäänä eksorkistina, koska hänen nimeään käytettiin pahoja henkiä manattaessa myös varhaiskristillisen kirkon ulkopuolella. Tähän viittaavat Apostolien tekojen (19:13) kertomus sekä Markuksen evankeliumiin (9:38-39) sisällytetty maininta Jeesuksen nimessä riivaajia ajavasta henkilöstä, joka ei kuulunut opetuslapsikaartiin. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Jeesus ei juurikaan käyttänyt juutalaisille eksorkisteille tyypillisiä apuvälineitä kuten sormuksia ja savuja ajaessaan pahoja henkiä. Tämä ”suora toiminta” teki Jeesuksen eksorkismista jossakin määrin poikkeuksellisen.

Pahojen henkien valtaamaa ihmistä pidettiin rituaalisesti saastaisena eli normaalin yhteiskunnan kannalta katsottuna ulkopuolisena. Eksorkisti, pahoja henkiä ajava henkilö, nosti näin ollen myös ”potilaansa” ihmisarvoa. Jeesuksen tapauksessa eksorkismissa voidaankin nähdä yhteys hänen tapaansa olla ateriayhteydessä ”syntisten ja publikaanien” kanssa. Eksorkismi sopi Jeesuksen käsitykseen Jumalan valtakunnan perinteisiä luokkarajoja rikkovasta luonteesta.