Sokrates

Jeesus ja Sokrates lyhyesti vertaillen

Sokrates (n. 470 – 399 eKr.) ja Jeesus (n. 4 eKr. – n. 30 jKr.) muodostavat mielenkiintoisen vertailuparin. Tähän vaikuttavat ennen kaikkea monet kutkuttavat yhtäläisyydet: Kummankin isä oli käsityöläinen, ja he itse viihtyivät tavallisten ihmisten seurassa; he kuitenkin tulivat tunnetuksi puhujina, eivät kädentöistään; kummallakaan ei ollut selvää tulonlähdettä eikä omaisuus tuntunut merkitsevän heille suuria; molemmat toimivat opettajina ja kehottivat mm. pidättäytymään vihollisen vahingoittamisesta; molemmilla oli omintakeinen, mieleenpainuva opetustyyli; molemmat saivat sekä seuraajia että vastustajia; molemmat vedettiin tilille perinteisiä näkemyksiä haastaneista ja auktoriteetteja hermostuttaneista opetuksistaan; molemmat teloitettiin (syyttöminä kannattajien mielestä); kumpikaan ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia, vaan molemmista tiedetään vain oppilaiden todistuksen perusteella; kumpaakin tutkitaan historiallisena henkilönä.

Yhtäläisyyksistä johtuen on aika-ajoin noussut esiin kysymys siitä, olisiko Sokrateksen elämällä ja opetuksilla ollut jotain vaikutusta Jeesukseen. Tutkimus on johdonmukaisesti vastannut kieltävästi. Huolimatta yli 400 vuoden aikaerosta Sokrateksen hyväksi vaikutus on itse asiassa ollut päinvastainen. Kristillinen maailma on lukenut kertomuksia Sokrateksesta Jeesuksen elämäntapahtumien valossa. Näin mm. tulkinta Sokrateksen kuolemasta on saattanut saada värisävyjä Golgatan ristiinnaulitsemisen tulkinnoista. Kuvaa onkin syytä tarkentaa eroja korostamalla: Sokrateksen kuolema oli ylevä ja lähenteli itsemurhaa (jota siis pidettiin hänen kontekstissaan kunniallisena keinona poistua elämästä); Jeesuksen kuolintavassa  taas häpeä ja kidutus saivat keskeisen sijan; Sokrates kuoli vanhana, Jeesus nuorena; Sokrates tulkitsi kuolemansa parantumisena ja pyysi viimeisinä sanoinaan ystäväänsä uhraamaan kiitokseksi Asklepiokselle; juutalaiselle Jeesukselle taas teloitus ristinpuulla merkitsi Jumalan kiroamaksi tulemista.

Luonnollisesti myös muita eroja löytyy: Sokrates oli naimisissa, Jeesus ei; Jeesuksen sanomassa hänellä itsellään oli keskeinen rooli, mikä johti hänen seuraajansa  palvomaan häntä; vaikka Sokratesta voisikin pitää eräänlaisena kulttihahmona, hänen elämästään ja opetuksestaan ei löytynyt perusteita palvonnalle; Sokrates ja Jeesus tulivat siis molemmat tunnetuiksi opettajina, mutta on vaikea kutsua Sokrateksen opetustapaa julistukseksi, mikä taas luontuu hyvin Jeesukselle. Lisäksi Jeesuksen toimintaan kuuluivat hyvin olennaisesti myös erilaiset teot. Hänet tunnettiin mm. lukuisten ihmeiden tekijänä.

Tarkastellaanpa lähemmin Sokrateksen ja Jeesuksen tapaa opettaa hurskaudesta. Esimerkkinä kuuluisasta sokraattisesta menetelmästä toimikoon seuraava lyhennelty sananvaihto Sokrateksen ja Euthyfronin välillä:

S: Mitä on hurskaus? E: Se mitä jumalat pitävät hyvänä. S: Ovatko hurskaus ja epähurskaus toistensa vastakohtia? E: Kyllä ovat. S: Ovatko jumalat erimielisiä siitä, mikä on hyvää ja oikeata? E: Kyllä ovat. S: Siispä jokin yksi ja sama teko voi olla joidenkin jumalien rakastama mutta toisten vihaama? E: Kyllä voi. S: Joten tuo teko on samanaikaisesti hurskas ja epähurskas? E. Kyllä on.

Sokraattiselle menetelmälle hyvän vertauskohdan tarjoavat Jeesuksen vuorisaarnan nk. minä sanon teille -opetukset:

Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: ”Älä tapa. Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.
Teille on opetettu tämä käsky: ”Älä tee aviorikosta.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.
Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: ”Älä tee väärää valaa” ja ”Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut.” Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan.
Teille on opetettu: ”Silmä silmästä, hammas hampaasta.” Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.
Teille on opetettu: ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.” Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.

Adjektiivit omintakeinen ja mieleenpainuva sopinevat kummallekin, mutta tyyliero on ilmeinen.

Jeesus-tutkijaa, ehkä muitakin, kiinnostaa ynmärrettävästi myös Sokrateksesta kertovien lähteiden problematiikka. Sokrateksesta kertovista lähteistä esitettäköön lyhyesti seuraavat huomiot:

1. Sokrates tiedetään pääasiallisesti vain historioitsija Ksenofonin ja filosofi Platonin kirjoituksista. He olivat molemmat Sokrateksen entisiä oppilaita, mutta kuvaavat tätä silti hyvin eri tavoin. Muitakin Sokrateksesta kertovia tekstejä on ollut olemassa, mutta ne eivät ole säilyneet. (Huom. kuitenkin esim. Aristofaneen komedia Pilvet, joissa Sokrates esiintyy roolihahmona.)

2. Ksenofon sen paremmin kuin Platonkaan eivät kirjoittaneet kirjoituksiaan vain Sokratesta kuvatakseen. Päinvastoin kirjoituksien päätarkoitus oli yleensä muissa seikoissa.

3. Ksenofonia ei yleisesti pidetä kovinkaan käyttökelpoisena lähteenä: (a) muualla kuin historiateoksiensa muutamassa maininnassa Ksenofon ei edes teeskentele pyrkivänsä historiallisesti todenmukaiseen kuvaukseen Sokrateksesta; hänen esityksensä vilisee anakronismeja niin, että kvasihistoriallinen kerronta on mitä ilmeisimmin vain tyylikeino; (b) Ksenofon on monesti selvästi Platonista riippuvainen.

4. Platonilla anakronismeja esiintyy selvästi vähemmän. Kuitenkin myös Platonin Sokrateksesta antama kuva on ongelmallinen. Esim. eräissä Platonin teoksissa Sokrates painottaa, ettei hänellä todellakaan ole vastauksia kysymyksiin joita hän esittää, vaan kysymysten tarkoituksena on tutkia ihmisten ajatuksia ja häivyttää niissä usein ilmenevää pinnallisuutta. Toisaalla Platon taas kuvaa Sokrateksen esittämässä seikkaperäisiä selontekoja juuri samoista asioista.

5. Platonin dialogit, joissa Sokrates usein esiintyy, ilmentävät lähinnä kirjallista nk. sokratikoi logoi -tyylikeinoa. Niiden ei ole tarkoitus tarjota todenmukaista kuvaa Sokrateksen opetuksista.

6. Platonin historiallisesti luotettavimpana Sokrates-kuvauksena on pidetty Apologiaa. Sen piti toimia Sokrateksen puolustuksena kaikille, jotka olivat tunteneet Sokrateksen ja seuranneet hänen oikeudenkäyntiään. Toisin kuin dialogeissa, Apologiassa Platonin oli yritettävä pysyä todeksi tunnetussa, jos halusi todistuksensa toimivan.

Sokraattiseksi ongelmaksi kutsutaan kysymystä siitä, missä määrin Platonin dialogeissa ilmenevä Sokrates-hahmo on Platonin filosofinen ja kirjallinen luomus, missä määrin se taas vastaa historiassa elänyttä henkilöä. Tutkimuksen keskustelu voi liikkua esim. seuraavien selitysmallien pohdiskelussa:

Teesi: Jokin Sokrates-hahmon esittämä ajatus periytyykin Platonilta itseltään

Tulkinnat:
(a) Sokrates Platonin äänitorvena (Platon siirtää näkemyksensä suoraan Sokrateksen esitettäväksi)
(b) Pedagoginen lukutapa (Sokrates toimii Platonin ajatuksien esittäjänä, mutta ajatukset on istutettu dialogiin niin, että niiden ymmärtäminen vaatiii oivallusta)

Teesi: Ajatus periytyy historian Sokratekselta

Tulkinnat:
(c) Suora historiallinen lukutapa (Platon pyrkii mahdollisimman tarkkaan kuvailemaan Sokratesta sellaisena kuin tämä oli)
(d) Siistitty lukutapa (Platon esittää uskottavan ideaalin historiassa eläneestä Sokrateksesta; Sokrates parhaassa valossa, sellaisen kuin Platon halusi hänet ymmärtää)

Platonin eri kirjoituksien Sokrates-kuvassa ilmenevät ristiriitaisuudet ovat hankalia erityisesti ratkaisujen (a) ja (d) kannalta.

Kun näitä asetelmia vertaa Jeesuksesta säilyneisiin lähteisiin, on huomattavissa merkittäviä eroja. Jeesus-tutkimuksen näkemyksiin siitä, miten lähteitä pitäisi käsitellä, voi tarkemmin tutustua tutkimusmenetelmistä kertovilla sivuillamme. Nyt todettakoon lyhyesti seuraavaa:

1. Jeesuksesta säilyneet kirjalliset lähteet muodostavat moninkertaisesti laajemman kirjon Sokrates-materiaaliin verrattuna.

2. Nämä lähteet ovat syntyneet nimenomaan kertomaan Jeesuksesta.

3. Riippumattomuus- ja kelvollisuuskysymyksien jälkeenkin tutkijoille jää käyttöön useampia lähteitä: Markuksen evankeliumi, Q-lähde, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien erityislähteet; Uuden testamentin kirjeet; mahd. Johanneksen evankeliumi; ehkä jopa Tuomaan evankeliumi.

4. Varhaisimmatkin kirjalliset lähteet ovat syntyneet kymmeniä vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen. Kirjallisia lähteitä kuitenkin edelsi vaihe, jolloin traditioiden siirtyminen tapahtui suullisesti Jeesusta tunnustavissa uskonyhteisöissä. Tämä traditionvälittymistapa tuo ne nk. sosiaalisen muistin piiriin.

5. Jeesusta tunnustavat uskonyhteisöt myös palvoivat Jeesusta Kristuksena ja Jumalan Poikana. Näin (mm.) Jeesus (myöhemmin: hänen opetustensa ja tekojensa traditio) muodosti selvästi toisenlaisen ja toisella tavalla intersubjektiivisesti toimineen auktoriteetin kuin Sokrates, vaikka tätäkin kunnioitettiin. Tällaisessa tilanteessa, kanadalaisen Jeesus-tutkijan John S. Kloppenborgin sanoin, perityn tradition ja tulkinnan inertia kasvoi suureksi.