Ylipapit

Ylipapit oli tavattu nimittää eliniäksi. Herodes Suuri oli kuitenkin muuttanut käytännön erottamalla itse aiemmin ylipapiksi asettamansa Ananelin ja korvaamalla tämän hasmonealaisella Aristobuluksella, vaimonsa veljellä. Josefuksen mukaan Herodes tahtoi näin suojella Aristobulusta, komeaa nuorukaista, Marcus Antoniuksen lähentelyiltä. Todennäköisesti mahdollisuus vaihtaa ylipappia tarvittaessa palveli Herodeksen poliittisiakin päämääriä. Aristobulus kuoli kohta uimaretkellä Jerikossa oltuaan liian pitkään pinnan alla ja Ananelista (luultavasti) tuli uudestaan vähäksi aikaa ylipappi. Vaikka ylipappina lain mukaan varsinaisesti toimi aina vain yksi henkilö kerrallaan, Herodeksen käytäntö johti siihen, että virkansa jo muille luovuttaneitakin ruvettiin kutsumaan ylipapeiksi (ks. esim. Josefus). Ylipappeina palvelleet henkilöt säilyttivätkin monesti myös (arvo)valtansa. Näin oli esim. kuuluisan ylipappi Hannaksen kohdalla, jonka merkittävyyttä lisäsi vielä sekin, että viisi hänen pojistaan toimi myöhemmin samassa virassa. Kaifas taas oli Joh. 18.13 tekstin mukaan Hannaksen vävy.

Herodes Suuren jälkeen ylipapit nimitti hänen poikansa Arkelaus, Juudean ja Samarian etnarkki, mutta tämän syrjäydyttyä nimitysoikeus siirtyi roomalaisille prefekteille aina Agrippa-kuninkaan valtaannousuun asti vuonna 41 jKr. Roomalaisten päätäntävalta asiassa lisäsi viransaantiin liittyvää kähmintää. Ylipappeja kunnioitettiin, koska viran ajateltiin perimmiltään tulevan Jumalalta. Silti yleisesti tiedettiin, että virkaan pääsy ja siinä pysyminen vaati onnistunutta yhteispeliä vihattujen roomalaisten hallitsijoiden kanssa. Hannaksen n. kymmenen vuotta kestäneen virkakauden jälkeisinä kahtena tai kolmena vuotena viran hoitajia oli kokonaista kolme kunnes taas Kaifas pysyi virassaan kauemmin, lähes kaksikymmentä vuotta. On siis selvää, että Hannas ja Kaifas olivat tulleet hyvin toimeen roomalaisten kanssa. Samalla on ymmärrettävää, että Luukas mainitsee juuri heidät ylimmäisinä pappeina. Ylipapit edustivat kansaa hallitsijalle ja kansalle hallitsijaa. Asema lienee vastannut puun ja kuoren välissä olemista, mutta tehtävässä onnistuminen toi melkoisesti valtaa. Roomalaisen prefektin pitäessä joukkoineen majaansa Kesareassa oli ylipappi aseistettuine vartiostoineen Jerusalemissa joskus enemmänkin kuin vain näennäisesti kansansa päämies. Kuten Josefukselta käy ilmi, ylipapit johtivat vähintään kohtuullisella menestyksellä juutalaisten suurta neuvostoakin. Näin siitä huolimatta, että lähes kaikki nimitetyt ylipapit olivat saddukealaisia ja neuvostoon kuului jäseniä monista eri juutalaisista puolueista ja uskonnollisista ryhmistä, myös fariseuksista, joiden kanssa saddukeuksilla oli paljon erimielisyyksiä. Paavalin temppu neuvoston kuulustelussa valaisee melkein kaikkia ylipapeista edellä mainittuja asioita:

Roomalainen komentaja halusi saada varman selon siitä, mistä juutalaiset Paavalia syyttivät. Niinpä hän seuraavana päivänä päästi Paavalin kahleista, käski ylipapit ja koko Suuren neuvoston koolle ja vei Paavalin kasarmista heidän eteensä. Paavali loi katseensa neuvostoon ja sanoi: ”Veljet! Koko elämäni, tähän päivään asti, minä olen elänyt Jumalan edessä vilpittömästi, omaatuntoani loukkaamatta.” Silloin ylipappi Ananias [virkakausi n. 47-59 j.Kr.] käski Paavalin vieressä seisovia miehiä iskemään häntä suulle. Paavali sanoi hänelle: ”Sinä saat vielä iskun Jumalan kädestä, sinä kalkilla valkaistu seinä! Sinä istut oikeutta tuomitaksesi minut lain mukaan, mutta teet vastoin lakia ja käsket lyödä minua.” Vieressä seisovat miehet sanoivat: ”Herjaatko sinä Jumalan ylipappia?” Tähän Paavali vastasi: ”En tiennyt, veljet, että hän on ylipappi. Onhan kirjoitettu: ’Älä kiroa kansasi päämiestä.’” Osa neuvostosta oli saddukeuksia, osa fariseuksia, ja tämän tietäen Paavali sanoi kuuluvalla äänellä: ”Veljet! Minä olen fariseus, ja fariseuksia ovat isänikin olleet. Nyt olen täällä tuomittavana siksi, että panen toivoni kuolleiden ylösnousemukseen.” Tuskin hän oli tämän sanonut, kun fariseusten ja saddukeusten kesken puhkesi ankara kiista ja koko joukko jakautui kahtia. Saddukeukset näet väittävät, ettei mitään ylösnousemusta ole, ei myöskään enkeleitä eikä henkiä, kun taas fariseukset uskovat näihin kaikkiin. Meteli kävi yhä kovemmaksi, ja fariseusten joukosta muutamat lainopettajat alkoivat jo väittää: ”Me emme voi havaita tässä miehessä mitään pahaa. Jospa henki tai enkeli on puhunut hänelle.” Mellakka kiihtyi kiihtymistään, ja komentaja alkoi pelätä, että Paavali revittäisiin kappaleiksi. Hän komensi sotaväenosaston hakemaan Paavalin pois neuvoston käsistä ja viemään hänet kasarmiin. (Ap.t. 22.30-23.10)

Ennen Paavalin tapausta kohtaamme ylipapit, neuvoston sekä roomalaiset ja juutalaiset hallitsijat kun Jeesusta kuulustellaan ja ollaan saattamassa teloitettavaksi.